Luvattu rakkaus

Tapasin viikonloppuna ensimmäistä kertaa Ainon. Olimme lentokentällä vastassa, kun kaksi ja puolivuotias Aino saapui vanhempiensa kanssa Suomeen. Pitkästä lentomatkasta huolimatta Aino oli energinen ja riemukas. Hän juoksenteli vastaanottohallissa, suukotteli lahjaksi saamaansa pehmopupua, polki jalkaa ja taputteli käsiään muiden perässä.

Sivusta seuraava ei varmaan arvannut, että Ainon tähänastinen elämänkokemus oli hankittu kiinalaisesta lastenkodista.

Aino-sana kulemma tarkoittaa kiinankielessä "luvattua rakkautta". En tiedä, onko tieto totta. Mutta tarina on niin kaunis, että haluan uskoa siihen.

Tervetuloa sukuun Aino!

Kuka kulkee pihallani?

Naapuri löysi muutamia päiviä sitten ajotieltämme kännykän, jota kukaan ei tunnistanut omakseen. Poikani osasi etsiä puhelimen osoitekirjan, mutta osoitekirjaan tallennetut vieraskieliset nimet eivät auttaneet puhelimen omistajan selvittämisessä.
- Tänne on tullut jokin tekstieviesti, totesi poikani.
Englannikielisessä viestissä pyydettiin soittamaan puhelimen ruudulla näkyvään numeroon. Lyhyen englanninkielisen puhelinkeskustelun päätteeksi poikani lupasi vielä lähettää osoitteemme tekstiviestinä.
Jossain vaiheessa aloin ikävään sävyyn ihmetellä sitä, mitä tekemistä puhelimensa tiputtaneella ulkomaalaisella oli ylipäätään ollut meidän pihallamme. Pihamme on sivussa ja syrjässä eikä sinne sattumalta eksytä!
Illalla vieras puhelin piippasi. Tekstiviestin kirjoittaja ilmoitti, että voisi tulla hakemaa puhelimensa heti aamusta, työvuoron jälkeen.
Aamulla ovikello soi.
-I am the postman and I came to pick up my phone, totesi tumma mies hymyillen.

Jos jotain arvostan niin sitä, että saan lehteni suoraan postiluukusta sisään enkä sadan metrin päässä olevaan postilaatikkoon!

Lapset ovat lähteneet maailmalle

Sain perjantaina tekstiviestit Daisysltä ja Linalta.
Daisy opiskelee nykyisin Belgiassa, mutta viesti tuli Lontoosta.
-Huomenta! Lontoo on ihana, oon Starbucksissa ja luen Economistia. Ja seuraavaksi National Potrait Gallery. Bisous!
Sitten piippasi Linan viesti.
-Los Angels ja vielä nelisen tuntia ennen San Fransicoa, mut kaikki hyvin. Laitan viestiä, kun oon hotellilla, aamuyöstä teidän aikaan.
Tyttöjen viestit ovat muistutus siitä, että lapset ovat itsenäistyneet ja kulkevat omia teitään. Kiva kuitenkin, kun pitävät yhteyttä.

Kaukaisia sukulaisia

Olen saanut tänään uuden sukulaisen. Pieni sukulaiseni elää vielä toisella puolella maapalloa, mutta joulua saatamme viettää yhdessä.
Lyhyt puhelinsoitto keskellä työpäivää, ja elämään astui uusi ihminen.

Mahalasku

Neljän kuukausen sapaattivapaani päättyi elokuun lopussa. Nyt olen takaisin töissä levänneenä, mutta en kovin huolettomana. Jo elokuun loppua kohden oli selvää, ettei edes sapattivapaan aikana voi pitää lomaa elämästä. Lähipiirissäni sattui sairastumisia, tuli eroja ja sydänsuruja.
Myös työpaikkalla tapahtui poikkeuksellisen paljon muutoksia. Muistan, miten kevyesti suljin työpaikan oven vappuaattona. Syyskuun alussa sama ovi tuntui vieraalta. Neljässä kuukaudessa esimieheni ja esimieheni esimies olivat ehtineet vaihtua, huoneeni oli muutettu avokonttoriksi ja työtehtäväni jaettu kiinnostuneiden kesken.
Onneksi en tiennyt tätä kaikkea, kun vuosi sitten aloimme mieheni kanssa suunnitella vähän pidemmän kesäloman pitämistä!

Kultakengät ja titaanipolvet

Alkukesän rakensimme Vaahteramäellä ja matkailimme Kaliforniassa. Ja heinäkuun pidimme hellettä. Monet suunnittelemistani kesävierailuista ovatkin jääneet elokuuhun.
Yksi kesän mielenpainuvista kyläilyistä oli viime viikolla, kun ystävättäreni tuli ensimmäistä kertaa Vaahteramäelle.
Olimme suunnitelleet myös retkiohjelmaa, sillä kävimme ensin tutustumassa Hvitträskin atelijeekotiin. Opaan lyhyt esittely antoi hyvän pohjan omatoimiselle tutustumiskierrokselle. Pidän talon kansallisromanttisesta ulkoasusta, mutta Eliel Saarisen asunnon ruokasali ja suurtupa tuntuivat minusta aika synkiltä holvikattoineen, freskoineen ja tummine hirsiseinineen. Sen sijaan yläkerran vaaleista ja valoisista huoneista pidin kovasti. Talo on oppaan mukaan kokonaistaideteos, sillä useimmat huonekalut ja muut sisustusesineet on suunniteltu juuri tätä taloa varten. Saarisen perheen arvomaailmaa kuvaa hyvin se, että myös lapsille oli suunnitletu omat huonekalut ja leikkihuoneen sisustukset.
Olin hyvin otettu, kun ystävättäreni (Hvitträsksissä käynnin jälkeen!) kehui Vaahteramäkeä kaikin mahdollisin tavoin. Tontti oli kaunis ja talo kuin luotu mäen päälle, sisätilat olivat ihanan valoisat ja huonekalut sopusuhtaisia. Sitä paitsi mansardikatto ja parveke muistuttivat aivan hänen lapsuutensa kesäkotia.
Sain ystävättäreltäni tuliaisiksi 20-luvun Dixieland-musiikkia alkuperäisenä äänitteenä. Pianon, rumpujen, klarinetin, trumpetin ym. soittimien yhdistelmä kuulostaa niin hyväntuuliselta ja rytmikkäältä, että vähemmän musikaalinenkin alkaa luontaisesti liikkua musiikin mukana. Varsinainen huipennus oli kuitenkin se, kun ystävättäreni innostui esittämään oman charleston-numeronsa. Hänen kultakenkänsä nousivat niin kepeästi ja sirosti lattiasta, että vasta tanssin lopussa mieleeni muistuivat ystävättäreni polvien keinonivelet. (Jos olet lukenut aikaisempia postauksiani, arvasit ehkä, että kysymyksessä on sama ystävätär, jonka luona kävin kesäkylässä ja suunnittelin Amerikan-matkaa.)

Sisustussuunnitelmia

Olimme suunnitelleet talon ulkomaalausta, mutta päivät ovat olleet liian kuumia ja kosteita. Olenkin siirtynyt sisustamaan sisätiloja. Vaahteramäen sisustusta on suunnitellut kanssani sisustusammattilainen, sillä lähipiirissäni on sisustussuunnittelija. En ole koskaan aikaisemmin miettinyt kotini sisustusta ammattilaisen kanssa. Olen enkä jopa suhtautunut vähän epäilevästi siihen, että joku ulkopuolinen kertoisi, millaiset tapetit tai lattiat minun pitäisi kotiini laittaa.

Kokemukseni perustella voin kuitenkin suositella ammattlaisen apua. Valintojen tekeminen on niin paljon helpompaa, kun joku on jo tehnyt ennakkokartoituksen. Kuudesta tapettinäytteestä valitsin nopeasti viisi parasta. Kuudeskin tapetti olisi minulle sopinut, mutta alakerran tilat loppuivat kesken.

On tietysti tärkeää, että suunnittelija tuntee asiakkaan maun ja tarpeet. Oma makuni meni hyvin yhteen sisustussuunnittelijani näkemysten kanssa, olimme jopa toisistamme tietämättä hankkineet samaa verhokangasta. Vähän kyllä epäröin, kun suunnittelijani ehdotti verannalle punavalkoruutuista linoleum-lattiaa , mutta nyt lattia on yksi ehdottomista suosikeistani.

Sitä paitsi minusta on ollut hauskaa, kun olen voinut jutella sisustusasioista jokun kiinnostuneen henkilön kanssa. Mieheni kyllä asentaa keittiön kaapit, kaakeloi kylpyhuoneet ja tapetoi seinät, mutta ei viitsi kovin paljon vatvoa eri vaihtoehtoja.

Lisään kuvia Vaahteramäen sisustuksesta, kun saan kamerani kuntoon. Tässä välissä voisin mainostaa sisustussuunnittelijani kotisivuja. Kannattaa käydä katsomassa Eeva Marikan gallerian työnäytteitä.

Läpilämmintä

Kaliforniassa oli loppujen lopuksi hyvin lämmintä. Ilma oli kuumaa, kuivaa ja kirkasta. En kuitenkaan missään vaiheessa kärsinyt kuumuudesta, ja sisätiloissa oli yleensä jäähdyttävä ilmastointi.
Palasimme Suomeen samoihin aikoihin, kun hellejakso alkoi. Alkuun olin ihastuksissani; täällähän on yhtä lämminntä kuin Palo Altossa. Nyt kun hellettä on kestänyt lähes viikon alan olla ärtyisä. Kostea kuumuus, jossa päivällä kiusaavat kärpäset ja paarmat ja illalla hyttyset, on aivan erilaista lämpöä kuin Kalifornian tasainen auringonpaiste, joka vaihtui illalla pehmeään pimeyteen.
Kärsin vielä aikaerosta, mutta en saa öisin nukuttua, kun on valoisaa ja sisälämpötila lähentelee 30 astetta. Myös allergiaoireet ovat palanneet, ja joudun turvautumaan öisin ylimääräiseen nenäsuihkeeseen.
Kannattaa lähteä matkalle, niin että osaa arvostaa kotioloja (vai miten se sanonta nyt menikiään!)

Kulttuurikokemuksia Kaliforniasta

Olen tutustunut kalifornialaiseen kulttuuriin hyvin käytännönläheisesti. Millaisia vaatteita Kaliforniassa on kaupan? Millaista ruokaa ravintoloissa tarjotaan? Miltä kaupungit näyttävät? Ja miten ihmiset käyttäytyvät julkisilla paikoilla? Yllättävän paljon pystyy havainnoimaan ilman erityistä ponnistelua.

Vaatevalikoimista huomaa heti, että Kaliforniassa eletään monikulttuurisessa ympäristössä. Värejä, kokoja ja tyylejä riittää joka lähtöön. Itse ihastelin sporttisia vaatteita (hyvinistuvat shortsit saa varmimmin Amerikasta), mutta myös naisellisia neuleita (rusetteja ja röyhelöitä upeissa väreissä). Amerikan markkinoilla on myös miellyttäviä puuvillavaatteita (ohuita ja hengittäviä, mutta pysyvät hyvin kuosissa). Jostain syystä ihastuin erilaisiin neuletakkeihin. Mieheni epäili, kuinka monta villatakkia ihminen ylipäätään voi tarvita. Minusta viisi alennusmyyntineuletta oli sopiva määrä.

Reilussa kahdessa viikossa ehdimme syödä monenlaista ateriaa. Erityisesti pidin amerikkalaisista aamiasista. Aloitimme päivän Starbucksin jättikokoisilla maitokahviella (Venti size) tai Izzy's Brooklyn Bagelsin aamiaisella (Kosher valmistettua!). Välipaloina joimme tuoreista hedelmistä tehtyjä juomia (joihin Lina osasi tilata erillisen vitamiinivahvistuksen) tai söimme jäädytettyä jugurttia ja hedelmiä (esim. Red Mango). Kaliforniassa oli helppo löytää aasialaisia ruokapaikkoja. Japanilaisessa ravintolassa söin ensimmäisen kerran elämässäni raakaa tonnikalaa (puolivahingossa). Kala maistui hyvältä, mutta jatkossa voin jättää uhanlaisen tonnikalan syömättä. Söimme myös pikaruokaa mm. Taco Bellissä. Mutta Jack in a Boxin houkustusta (3 asiaa=3 dollaria) vastustimme periaatteen vuoksi. On käsittämätöntä, että ravitolasta ostettu pikaruoka on halvempaa kuin kaupasta hankitut ruokatarvikkeet.

Mieleeni jäi erityisesti amerikkalaisten tapa juoda koko ajan. (Tosin alkoholijuomia amerikkaiset eivät juo julkisilla paikoilla samaan tapaan kuin esim. Suomessa.) Kuumassa ilmastossa on tietysti tarpeen saada nestettä, mutta juomista kertyy helposti koko päivän kalorintarvetta vastaava energiamäärä. Amerikkalainen karkkitarjonta oli sen sijaan pettymys. Muutamia maailmanmerkkejä lukuunottamatta amerikkalaiset maikeiset olivat oudon esanssisia.

Vuokarasimme auton ja ajoimme Pohjois-Kaliforniaa ristiin rastiin. Matkan aikana näimme useita pikkukaupungeja, joiden kohdalla tunsin välitöntä iloa siitä, etten asunut kyseisellä paikkakunnalla. Minua ahdistivat pikkukaupungien kuolleet pääkadut, mutta myös ylisievät kaupungit, joissa elämä tuntui jotenkin epätodelliselta. Matkan aikana tulin siihen tulokseen, että San Francisco saattoi (viileydestään ja pummeistaa huolimatta) sittenkin olla lähimpänä eurooppalaista sielunmaisemaani.

Kävimme vain yhdessä virallisessa kulttuurikohteessa. San Franciscon Moma oli sen verran kiinostava kohde, että päätimme viettää siellä yhden iltapäivän. Vierailu kannatti, sillä museon 75-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetty näyttely oli sopivan kansantajuinen. Pidin erilaisista väritutkielmista sekä Frieda Kahlon maalauksesta, joka esitti Friedan ja Diego Riveran hääkuvaa. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin valokuvasarja, jossa valokuvaaja oli kuvannut vaimoaan ja tämän kolmea sisarusta vuosittain vuodesta 1975 lähtien. Olisin voinut katsoa ja vertialla naisten kuvia vaikka kuinka kauan. Oli hämmentävää, miten vanheneminen näkyi sisaruksissa eri vuosina eri tavoin.

Kaliforniasta löytyy varmaan korkeatasoita kulttuuritarjontaa, mutta erityiseti suosittelisin Kaliforniaa lomakohteeksi henkilöille, joitaa kiinnostaa "hiking, biking and canoeing". California is great for outdoors lovers!

Kalifornian värit

Lomailimme pari vuotta sitten Amerikan itärannikolla. Bostonista ja pienistä rantakaupungeista mieleeni jäivät saloissa liehuvat tähtiliput ja itsenäisyyspäivän kunniaksi ikkunoihin ripustetut sinipunavalkoiset koristeet. Kaliforniassa olen nähnyt lippuja vain harvakseltaan eivätkä Amerikan lipun värit muutenkaan hallitse maisemaa.


Tunnistan Kalifornian väreiksi kuivan hiekan (Kalifornian ruosteiset kukkulat), vaaleaksi palaneen ruohon, punapuun ja havunviherän. Väriskaalaan kuuluvat myös mansikka, persikka ja avokado. Sekä kirkkas valo (paitsi ei San Franciscossa). Kun katselen hotellihuoneessa ympärilleni, voisin lisätä Kalifornian väreiksi vielä Starbucksin vihreän ja Gapin sinisen.

Omalla vastuulla

Suomessa olen tottunut siihen, että asiat ovat joko erikseen kiellettyjä tai sallittuja, jolloin jokainen toimii oman harkintansa mukaan (esim. pilkkii kevätauringon sulattamalla jäällä). Liikennemerkkien varoitusten lisäksi ei mielleeni tule mitään yleisiä varoituksia, joilla viranomaiset sanoutuvat irti vastuusta. Amerikassa olen sen sijaan törmännyt jo useisiin erilaisiin varoituksiin, enkä ole aivan varma, miten niihin pitäisi suhtautua.

Ensimmäisellä yleisellä uimarannalla varoitettiin siitä, että aaltojen mukana tuleva vesi voi sisältää korkeita bakteeripitoisuuksia. Uimista ei kuitenkaan kielletty. Seuraavalla rannalla taas varoitettiin syvästä rannasta ja voimakkaista virtauksista. Omat uimahaluni tyssäsivät varoituskyltteihin, sillä en osannut arvoida sen paremmin veden puhtautta kuin merivirtojen voimakkuutta. (Onneksi sää oli sen verran tuulinen, ettei uimaan tehnyt senkään vuoksi mieli).

Stanfordin campuksen ulkoilualueella taas varoiteltiin vuoristoleijonista. Lenkkipolku oli täynnä ulkoilijoita, joten arvelin, että leijonaan törmääminen olisi epätodennäköistä. Opasteessa neuvottiin, että pitäisi yrittää näyttää mahdollisimman suurelta (try to appear taller), jos törmää leijonaan. Ei saa liioin antaa pelolle periksi, vaan taistella, lyömäaseena voi käyttää esimerkiksi vesipulloa!

Berkleyn yliopiston International Housen seinällä taas oli varoitustaulu, jossa ilmoitettiin rakennuksen sijaitsevan maanjäristysalttiilla alueella. Maanjäristyksen sattuessa rakennus saattaa sortua ja aiheuttaa asukkaille vakavan vaaratilanteen.

Tämän varoituksen jälkeen totesin, että vakavamielisen suomalaisen on hyvä ottaa vähän etäisyyttä amerikkalaisiin varoituksiin!

Yllättävä Kalifornia

Kalifornia on ehtinyt yllättää ensimmäisten lomapäivien aikana aika monessa asiassa. Odotin Kalifornian lämpöä, mutta San Franciscon tuulisessa säässä olisin tarvinnut lämpimiä vaatteita. Olin lukenut turistiopaat huonosti enkä tiennyt, että San Franciscon keskilämpötila on kesälläkin vain parikymmentä astetta. Muilta osin Fricsco kyllä vastasi odotuksia; kukkuloita, merenrantaa, Chinatown ja pummeja.

Kalifornian tunnelmaan pääsin kuitenkin vasta Palo Altossa. Nyt lämpöä on riittävästi. Muutenkin vauraan pikkukaupungin maisemat ovat miellyttävät, ympärillä näkyy vuoria ja hyvinhoidettuja taloja. Eilen tutustuimme Linan opastuksella Stanfordin yliopiston alueeseen. Pylväiköt ja palmupuut toivat ennenmminkin mieleen luostarin kuin insinööritieteisiin profiloituvan yliopiston.

Tänään aloitimme päivän ostosmatkalla Gilroyn myymäläalueelle. Valtavat tehtaanmyymälät ovat minulle haaste, sillä toisaalta haluaisin ostaa tavaroita, mutta olen aivan onneton tekemään nopeita päätöksiä. Minun pitää aina sovittaa jokaista pikku toppia ja varmistaa vielä, ettei edellinen koko olisi sittenkin ollut oikeampi. Päätimme suosiolla keskittyä vain muutamiin tuttuihin vaatemerkkeihin. Sain lopulta jonkinlaisen nyssykän mukaani Gapista, Polo Ralf Laurenilta, J Crewlta ja Tommy Hillfigeriltä.

Ostosalueelta jatkoimme suoraan Santa Cruzin surffirannalle, joka edustaa yhdentyyppistä Kaliforniaa. Meri oli upea, mutta muuten paikka oli vähän liian sotkuinen minun makuuni. Takaisin Palo Altoon ajelimme tietä, joka kiemurteli metsän ja vuorten välissä. Meidän lisäksemme tiellä näkyi muutama muu auto. Taloja pilkotti sillä täällä, mutta tuntui silti aika yksinäiseltä. Olin kuvitellut Kalifornian tiheään asutuksi alueeksi, joten siltäkin osin ennakokäsitykseni olivat vääriä.


Illan viimeinen yllätys oli hotellimme vieressä sijaitseva ruokakauppa. Luulin meneväni tavalliseen markettiin, mutta kysymyksessä olikin gourmet-kauppa. Varsinkin vihannes- ja hedelmäosastot olivat valtavat, luomuruokavalikoima oli suurempi kuin tavallisen suomalaiskaupan koko tuoreruokapuoli. Rasvainen pikaruoka ei ole sittenkään kaikkien amerikkalaisten makuun!

If you go to San Francisco

Matkalaukut on pakattuna ja lentosukat jalassa. Pian olemme lentokoneessa matkalla Kaliforniaan.
Olen viime aikoina matkustellut sen verran harvakseen, että matkajännitys alkaa tuntua mahanpohjassa. Tyyni valtameri kuulostaa vielä aika etäiseltä.
Parin vuoden takainen loma USA:n itärannikolla on hyvässä muistissa. Tyylikäs Boston ja hyvinhoidetut pikkukaupungit vastasivat hyvin ennakko-odotuksiani. Keskilänessä vietin aikoinaan vuoden vaihto-oppilaana ja sopeuduin kohtuullisen hyvin amerikkalaisia perhearvoja vaalivaan elämäntapaan. Mutta länsirannikon bohemi ilmapiiri tuntuu haastavalta.
Onneksi Lina on jo totutellut Kalifornian elämänrytmiin. Turistille elämä on sentään pelkkää lomaa, ei opiskelupaineita tai tarvetta löytää uusia yhteistyökumppaneita.
Olen päättänyt, että käyn ainakin uimassa valtameressä, ajelen raitiovaunulla San Franciscossa, haistelen ilmaa punapuumetsässä ja maisteleln viinejä Napa Valleyssä.

Talot täynnä tarinoita

Edellisessä postauksessa haaveilin siitä, että Vaahteramäesta tulisi sukulais- ja ystäväpiirissäni tuttu talo. Tarkemmin ajateltuna Vaahteramäestä on jo syntynyt kymmeniä tarinoita, jotka liittyvät eri tavoin eri ihmisten elämäntarinoihin.

Opettelin digi-kamerani käyttöä ja näpsin kuvia Vaahteramäen rakennuksista. Tässä pikainen tutustumiskierros Vaahteramäen arkkitehtuuriin.
Ensimmäinen rakennus oli rannan huvimaja, joka valmistui kesällä 1996. Muistan, miten mieheni naputteli ikkunoita kotimme olohuoneessa. Järvenpuoleiset ikkunanpokat ovat nyt lahonneeet, joten pitää hankkia uudet ostoikkunat. Alkuvuosina huvimaja oli kaiken toiminnan keskipiste; juhannusjuhlia, märkiä uimapukuja ja kesäkahvit.

Seuraavaksi valmitui vaja. Mieheni osoitti yllättävää romanttisuutta taiteilemalla pistosahalla pienen sydämen huussin oveen.

Vähitellen pääsimme viettämään kesiä saunarakennukseen, johon kuuluu saunan lisäksi tupa, parvi ja verstas. En tiedä parempaa aamukahvipaikkaa kuin pikkutalon aurinkoinen veranta. Verstas on mieheni valtakuntaa; sinne en pääse ainakaan siivoamaan. Verstaalle on säilötty myös erilaisia isokokoisia lapsuusmuistoja, esimerkiksi kolmikerroksinen nukketalo ja lentokoneen mallinen mäkiauto.

Ensimmäisen kasvihuone rakennettiin vasta kiihkeän riidan jälkeen. Lina oli toivonut omaa puutarhaa, eikä kasvihuone vastannut lainkaan hänen puutarhaunelmiaan. Vaahteramäellä asui siihen aikaa hirvi, joka piti erityisesti herneistä ja kaikista muista viljelykasveista, jotka eivät kelvanneet jäniksille, myyrille tai linnuille. Totesimme, että kasvihuone oli ainoa mahdollisuus, jos halusimme satoa myös omaan suuhumme.

Ja sitten mieheni aloitti päätalon rakentamisen. Mansardikattoon, kuisteihin, erkkereihin ja parvekkeisiin on helppo ihastua, mutta niiden rakentaminen on ainakin yhden miehen vapaa-ajanharrastuksena hidasta hommaa. Minulle ja lapsille aikataulun venyminen sopi hyvin, sillä näin sain tutustua taloomme vähitellen, kaikessa rauhassa. Lapset taas kasvoivat aikusiksi ja saavat nyt itse päättää, milloin ja miten haluavat Vaahteramäellä aikaansa viettää.

Miten talosta tulee tuttu?

Laskin, että elämääni kuuluu enää vain muutama sellainen talo, jossa olen käynyt lapsuudestani lähtien. Siis niin, että tunnen talon ja siinä asuvat ihmiset.
Nyt on taas yksi tuttu talo vähemmän, sillä osallistuin eilen sukulaiseni hautajaisiin. Veteraanihautajaiset olivat erityisen juhlalliset, myös lämmin auringonpaiste tuntui erikoiselta. Minulla on sellainen mielikuva, että haudalla on aina kylmää tai sateista.

Olin hautajaismatkalla sisareni kanssa. Moottoritietä ajellessamme meillä oli hyvin aikaa kertailla lapsuusmuistojamme, vertailla sukukäsityksiämme ja arvailla, miten itse alamme vanhemmiten käyttäytyä. Päädyimme siihen, että sisarussarjamme ja meidän lapsemme (tällä hetkellä 18 henkilöä + tyttö- ja poikaystävät) ovat jo melkein uuden suvun alku.

Voi olla, että Vaahteramäestä tulee vielä jonkin sukupolven tuttu talo!

Mitä vanhemmaksi tulen sitä useammin ajattelen äitiäni

Vietin äitienpäivää maalla mieheni kanssa. Todennäköisesti tänä vuonna oli ensimmäinen kerta, kun en osallistunut äitienpäivän juhlintaan joko äitinä, tyttärenä tai lapsenlapsena. Lapset kyllä muistivat, vaikka viimeinen onnittelutekstari taisi tulla vasta puolenyön jälkeen.

Silitin ikkunaverhoja ja kuuntelin radiosta äitienpäiväohjelmaa. Joku mainitsi Märta Tikkasen kirjoittaman runon, jonka otsikko oli Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän muistutan äitiäni.

Toivoisin, että voisin sanoa niin. Olen kuitenkin jo nyt elänyt vanhemmaksi kuin äitini enkä ehkä muutenkaan muistuta äitiäni. Ainakin päällisin puolin äitini elämä oli aika erilaista kuin oma elämäni. Äitini oli siivouksen suhteen suurpiirteinen ja suorastaan inhosi silittämistä. Minun siivuousintoni taas periytyy suoraan äidinäidiltäni. Sen sijaan äitini teki hyvää kotiruokaa ja oli tunnettu hyvistä leipomuksistaan. Oma ruoanlaittoni on välttävää, kun taas Lina ja Daisy ovat jo nyt osoittautuneet monipuolisiksi ruokaihmisiksi.

Yhdessä suhteessa luulen kuitenkin muistuttavani äitiäni. Rakkaus omiin lapsiin, halu tukea ja kannustaa lapsia eteenpäin eri elämänvaiheissa ovat asioita, jotka olen omaksunut äidiltäni ja haluaisin siirtää suvussa eteenpäin.

Tästä tulikin syväluotaava postaus. Voi johtua siitä, että istun nyt ensimmäistä kertaa ihan konkreettisesti Vaahteramäen verannalla kirjoittamassa. (Kuvassa talon vasen pääty)

120 päivää kesää

Vappuaattona leimasin itseni ulos ja ilmoitin palaavani työpaikalle 1.9.2010 klo 8.30. Tuntui oudon kevyeltä, vaikka olin viime syksystä lähtien valmistautunut koko kesän kestävään vapaaseen.
-Tuliko sinulle burn-out? kysyi ystävättäreni mies. No, ei ole työuupumusta eikä mitään muutakaan kovin erikoista: ei viimeistelyvaiheessa olevaa väitöskirjaa, ei maailmanympärysmatkaa eikä hyväntekeväisyysprojektia.
Päätöksentekoani vauhditti se, että mieheni ilmoitti pitävänsä kaikki rästiin jääneet lomansa. Voisimme olla yhdessä Vaahteramäellä, viimeistellä sisustusta ja laittaa puutarhaa. Voisimme myös käydä San Fransicossa ja tuttavien luona Tartossa. Ja sitten voisimme aloittaa remontin uudessa kaupunkiasunnossa. Päättäväisen mieheni rinnalla vaikutan aikaansaamattomalta. En halua käyttää lomaani suorittamiseen, mutta vähän kyllä ajattelin pitää kirjaa siitä, mihin aikaani käytän.
Ainakin ensimmäiset lomapäivät ovat sujuneet touhutessa. Autoin Linaa pakkaamisessa (nyt Lina paistattelee jo Kaliforniana auringossa), pesin kaikki verhot, ikkunat ja piha-aidan(!), vein vanhat vaatteet Fidan kirpputorille, hoidin taloyhtiön asioita (yhtiökokusasiakirjoja, urakkatarjouksia yms), kävin etsimässä uutta mattoa (mutta ostin yhden kukan) ja vierailin sairaslomalla olevan ystävättäreni luona (katsoimme keskellä päivää DVD:ltä elokuvan!).

Olen ollut lomalla vasta kolme päivää, mutta tuntuu, että niihin on mahtunut jo aika paljon elämän syvintä olemusta.

Uusia alkuja

Minulla oli tänään erityinen lounastapaaminen mieheni kanssa. Myös Lina ja Daisy halusivat tulla mukaan. Tunnistin kaukaa mieheni, joka seisoi sovitussa paikassa, vaaleanpunaisen talon edessä. Hän avasi oven rappuun, ahtauduimme pieneen veräjähissiin ja ajoimme hissillä kuudenteen kerrokseen.
Mieheni oli ostanut asunnon omin päin. Pääsisin kuulemma katsomaan asuntoa vain, jos lupaisin olla arvostelematta. Olin lopulta aivan liian jännittynyt enkä osannut sen paremmin arvotella tai kehua mieheni päätöstä.
Lina ja Daisy sen sijaan näkivitä asunnossa menneiden vuosikymmenien charmia. Minä ajattelin vain asunnon tuoksua, joka muistutti lapsuuteni mummolaa. Lattian kulunut korkkimatto, kaasuhella ja eteisen komero tuoksuivat tutuilta, tosin asunto oli vieläkin vanhanaikaisempi kuin mummolani 1960-luvulla!
Kurkisitimme talon sisäpihalle. Siellä näkyi muutamia puita ja tyhjiä istutuslaatikoita. Kadulta kuului raitiovaunujen ääniä.
-Mennään nyt sitten syömään, totesi mieheni.
Söimme salaattia ja kiusausta, mutta muistelin mielessäni mummolan keittiötä, lihakeittoa ja Elannon banaanileivoksia.

Viilin tyyni pinta

Muistelen lukeneeni Sinikka Nopolan kertomuksen naisesta, joka toivoi elämänsä olevan selkeää ja tasaista kuin viilin tyyni pinta. Tunnistan hyvin tämän ehjän elämän kaipuun, vaikka elämässäni ei ole kovin silmiinpistäviä säröjä. Perheessäni on hyvät välit, minulla on ystäviä, käyn säännöllisesti töissä ja jumpassa, pidän kotini siistinä enkä näytä erityisen hompsuiselta.

Sisäinen tyyneyteni saattaa kuitenkin järkkyä pienistäkin vastoinkäymisistä. Vielä pahempaa on se, että yllättävät käytännön ongelmat lamaannuttavat toimintakykyni. Uutta vuotta on kulunut vasta reilu kuukausi, ja tyyni pintani on sekoittunut ja säröillyt useampaan otteeseen. Kun yläkerran kylpyammeen vesi valui alakerran eteisen lattialle, halusin sulkea ulko-oven ja lähteä kävelylle. Ja kun kolme viikkoa vanha autoni hyytyi kolmenkymmenen kilometrin päähän kodistamme, halusin vain nukkua sohvalla viltin alla.

Kunnollisuuteni sai kolahduksen, kun kodistamme ei löytynyt autokaupan edellyttämää rekisteriotteen ilmoitusosaa. ( En ole ikinä edes kuullut mistään ilmoitusosasta. Tosin en ole ostanut tai myynyt autoa viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen.) Omat verkkopankkitunnukset hankin vasta viime viikolla. Sitä ennen oli elänyt täysin väärin käyttämällä mieheni verkkopankkitunnuksia. (Mutta vain yhden kerran!).

Mistä oikein tulee niitä kunnollisia kansalaisia, jotka jaksavat ja viitsivät huolehtia kaikista oman elämän ja yhteiskunnan velvoitteista? Minulla on ollut viime viikkoina ihan riittävästi tekemistä oman pihan lumitöissä!

Joulukuusi viedään pois, pois,pois

Pari postausta taaksepäin kehuin olevani hyvinkin joustava joulutraditioineni suheen. Nyt mukautumiskykyni joutuu testiin.

Tämän vuoden mahtijoulukuusi tuntuu nimitäin salpaavan hengitykseni. Myös silmät ovat punaiset ja turvoksissa. Tulen huonovointiseksi jo pelkästä kuusen tuoksusta.

Ajattelin, että kuusi saisi olla paikallaan siihen asti, kun korealaisvieraamme saapuu. Lennon piti aluperin olla täällä tiistaina kello 16 aikoihin. Sitten lumipyry sotki kaikki aikataulut, ja vieraamme saapui vasta aikaisin keskiviikkoaamuna. Ehdin vaihtaa hänen kanssaan vain muutaman sanan ennen töihinlähtöäni. Sen verran kuitenkin, että kuulin joulukuustamme koskevat kehut. Koreassa ei ole koskaan aitoja joulukuusia, sillä alueella ei kasva kuusipuita.
- Todellla hienoa, kun on oikea joulukuusi!

Mietin nyt vielä vähän, ehkä jatkan allergialääkitystä vielä muutamia päiviä ja vien joulukuusen pois vasta tapaninpäivän jälkeen.