Läpilämmintä

Kaliforniassa oli loppujen lopuksi hyvin lämmintä. Ilma oli kuumaa, kuivaa ja kirkasta. En kuitenkaan missään vaiheessa kärsinyt kuumuudesta, ja sisätiloissa oli yleensä jäähdyttävä ilmastointi.
Palasimme Suomeen samoihin aikoihin, kun hellejakso alkoi. Alkuun olin ihastuksissani; täällähän on yhtä lämminntä kuin Palo Altossa. Nyt kun hellettä on kestänyt lähes viikon alan olla ärtyisä. Kostea kuumuus, jossa päivällä kiusaavat kärpäset ja paarmat ja illalla hyttyset, on aivan erilaista lämpöä kuin Kalifornian tasainen auringonpaiste, joka vaihtui illalla pehmeään pimeyteen.
Kärsin vielä aikaerosta, mutta en saa öisin nukuttua, kun on valoisaa ja sisälämpötila lähentelee 30 astetta. Myös allergiaoireet ovat palanneet, ja joudun turvautumaan öisin ylimääräiseen nenäsuihkeeseen.
Kannattaa lähteä matkalle, niin että osaa arvostaa kotioloja (vai miten se sanonta nyt menikiään!)

Kulttuurikokemuksia Kaliforniasta

Olen tutustunut kalifornialaiseen kulttuuriin hyvin käytännönläheisesti. Millaisia vaatteita Kaliforniassa on kaupan? Millaista ruokaa ravintoloissa tarjotaan? Miltä kaupungit näyttävät? Ja miten ihmiset käyttäytyvät julkisilla paikoilla? Yllättävän paljon pystyy havainnoimaan ilman erityistä ponnistelua.

Vaatevalikoimista huomaa heti, että Kaliforniassa eletään monikulttuurisessa ympäristössä. Värejä, kokoja ja tyylejä riittää joka lähtöön. Itse ihastelin sporttisia vaatteita (hyvinistuvat shortsit saa varmimmin Amerikasta), mutta myös naisellisia neuleita (rusetteja ja röyhelöitä upeissa väreissä). Amerikan markkinoilla on myös miellyttäviä puuvillavaatteita (ohuita ja hengittäviä, mutta pysyvät hyvin kuosissa). Jostain syystä ihastuin erilaisiin neuletakkeihin. Mieheni epäili, kuinka monta villatakkia ihminen ylipäätään voi tarvita. Minusta viisi alennusmyyntineuletta oli sopiva määrä.

Reilussa kahdessa viikossa ehdimme syödä monenlaista ateriaa. Erityisesti pidin amerikkalaisista aamiasista. Aloitimme päivän Starbucksin jättikokoisilla maitokahviella (Venti size) tai Izzy's Brooklyn Bagelsin aamiaisella (Kosher valmistettua!). Välipaloina joimme tuoreista hedelmistä tehtyjä juomia (joihin Lina osasi tilata erillisen vitamiinivahvistuksen) tai söimme jäädytettyä jugurttia ja hedelmiä (esim. Red Mango). Kaliforniassa oli helppo löytää aasialaisia ruokapaikkoja. Japanilaisessa ravintolassa söin ensimmäisen kerran elämässäni raakaa tonnikalaa (puolivahingossa). Kala maistui hyvältä, mutta jatkossa voin jättää uhanlaisen tonnikalan syömättä. Söimme myös pikaruokaa mm. Taco Bellissä. Mutta Jack in a Boxin houkustusta (3 asiaa=3 dollaria) vastustimme periaatteen vuoksi. On käsittämätöntä, että ravitolasta ostettu pikaruoka on halvempaa kuin kaupasta hankitut ruokatarvikkeet.

Mieleeni jäi erityisesti amerikkalaisten tapa juoda koko ajan. (Tosin alkoholijuomia amerikkaiset eivät juo julkisilla paikoilla samaan tapaan kuin esim. Suomessa.) Kuumassa ilmastossa on tietysti tarpeen saada nestettä, mutta juomista kertyy helposti koko päivän kalorintarvetta vastaava energiamäärä. Amerikkalainen karkkitarjonta oli sen sijaan pettymys. Muutamia maailmanmerkkejä lukuunottamatta amerikkalaiset maikeiset olivat oudon esanssisia.

Vuokarasimme auton ja ajoimme Pohjois-Kaliforniaa ristiin rastiin. Matkan aikana näimme useita pikkukaupungeja, joiden kohdalla tunsin välitöntä iloa siitä, etten asunut kyseisellä paikkakunnalla. Minua ahdistivat pikkukaupungien kuolleet pääkadut, mutta myös ylisievät kaupungit, joissa elämä tuntui jotenkin epätodelliselta. Matkan aikana tulin siihen tulokseen, että San Francisco saattoi (viileydestään ja pummeistaa huolimatta) sittenkin olla lähimpänä eurooppalaista sielunmaisemaani.

Kävimme vain yhdessä virallisessa kulttuurikohteessa. San Franciscon Moma oli sen verran kiinostava kohde, että päätimme viettää siellä yhden iltapäivän. Vierailu kannatti, sillä museon 75-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetty näyttely oli sopivan kansantajuinen. Pidin erilaisista väritutkielmista sekä Frieda Kahlon maalauksesta, joka esitti Friedan ja Diego Riveran hääkuvaa. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin valokuvasarja, jossa valokuvaaja oli kuvannut vaimoaan ja tämän kolmea sisarusta vuosittain vuodesta 1975 lähtien. Olisin voinut katsoa ja vertialla naisten kuvia vaikka kuinka kauan. Oli hämmentävää, miten vanheneminen näkyi sisaruksissa eri vuosina eri tavoin.

Kaliforniasta löytyy varmaan korkeatasoita kulttuuritarjontaa, mutta erityiseti suosittelisin Kaliforniaa lomakohteeksi henkilöille, joitaa kiinnostaa "hiking, biking and canoeing". California is great for outdoors lovers!

Kalifornian värit

Lomailimme pari vuotta sitten Amerikan itärannikolla. Bostonista ja pienistä rantakaupungeista mieleeni jäivät saloissa liehuvat tähtiliput ja itsenäisyyspäivän kunniaksi ikkunoihin ripustetut sinipunavalkoiset koristeet. Kaliforniassa olen nähnyt lippuja vain harvakseltaan eivätkä Amerikan lipun värit muutenkaan hallitse maisemaa.


Tunnistan Kalifornian väreiksi kuivan hiekan (Kalifornian ruosteiset kukkulat), vaaleaksi palaneen ruohon, punapuun ja havunviherän. Väriskaalaan kuuluvat myös mansikka, persikka ja avokado. Sekä kirkkas valo (paitsi ei San Franciscossa). Kun katselen hotellihuoneessa ympärilleni, voisin lisätä Kalifornian väreiksi vielä Starbucksin vihreän ja Gapin sinisen.

Omalla vastuulla

Suomessa olen tottunut siihen, että asiat ovat joko erikseen kiellettyjä tai sallittuja, jolloin jokainen toimii oman harkintansa mukaan (esim. pilkkii kevätauringon sulattamalla jäällä). Liikennemerkkien varoitusten lisäksi ei mielleeni tule mitään yleisiä varoituksia, joilla viranomaiset sanoutuvat irti vastuusta. Amerikassa olen sen sijaan törmännyt jo useisiin erilaisiin varoituksiin, enkä ole aivan varma, miten niihin pitäisi suhtautua.

Ensimmäisellä yleisellä uimarannalla varoitettiin siitä, että aaltojen mukana tuleva vesi voi sisältää korkeita bakteeripitoisuuksia. Uimista ei kuitenkaan kielletty. Seuraavalla rannalla taas varoitettiin syvästä rannasta ja voimakkaista virtauksista. Omat uimahaluni tyssäsivät varoituskyltteihin, sillä en osannut arvoida sen paremmin veden puhtautta kuin merivirtojen voimakkuutta. (Onneksi sää oli sen verran tuulinen, ettei uimaan tehnyt senkään vuoksi mieli).

Stanfordin campuksen ulkoilualueella taas varoiteltiin vuoristoleijonista. Lenkkipolku oli täynnä ulkoilijoita, joten arvelin, että leijonaan törmääminen olisi epätodennäköistä. Opasteessa neuvottiin, että pitäisi yrittää näyttää mahdollisimman suurelta (try to appear taller), jos törmää leijonaan. Ei saa liioin antaa pelolle periksi, vaan taistella, lyömäaseena voi käyttää esimerkiksi vesipulloa!

Berkleyn yliopiston International Housen seinällä taas oli varoitustaulu, jossa ilmoitettiin rakennuksen sijaitsevan maanjäristysalttiilla alueella. Maanjäristyksen sattuessa rakennus saattaa sortua ja aiheuttaa asukkaille vakavan vaaratilanteen.

Tämän varoituksen jälkeen totesin, että vakavamielisen suomalaisen on hyvä ottaa vähän etäisyyttä amerikkalaisiin varoituksiin!

Yllättävä Kalifornia

Kalifornia on ehtinyt yllättää ensimmäisten lomapäivien aikana aika monessa asiassa. Odotin Kalifornian lämpöä, mutta San Franciscon tuulisessa säässä olisin tarvinnut lämpimiä vaatteita. Olin lukenut turistiopaat huonosti enkä tiennyt, että San Franciscon keskilämpötila on kesälläkin vain parikymmentä astetta. Muilta osin Fricsco kyllä vastasi odotuksia; kukkuloita, merenrantaa, Chinatown ja pummeja.

Kalifornian tunnelmaan pääsin kuitenkin vasta Palo Altossa. Nyt lämpöä on riittävästi. Muutenkin vauraan pikkukaupungin maisemat ovat miellyttävät, ympärillä näkyy vuoria ja hyvinhoidettuja taloja. Eilen tutustuimme Linan opastuksella Stanfordin yliopiston alueeseen. Pylväiköt ja palmupuut toivat ennenmminkin mieleen luostarin kuin insinööritieteisiin profiloituvan yliopiston.

Tänään aloitimme päivän ostosmatkalla Gilroyn myymäläalueelle. Valtavat tehtaanmyymälät ovat minulle haaste, sillä toisaalta haluaisin ostaa tavaroita, mutta olen aivan onneton tekemään nopeita päätöksiä. Minun pitää aina sovittaa jokaista pikku toppia ja varmistaa vielä, ettei edellinen koko olisi sittenkin ollut oikeampi. Päätimme suosiolla keskittyä vain muutamiin tuttuihin vaatemerkkeihin. Sain lopulta jonkinlaisen nyssykän mukaani Gapista, Polo Ralf Laurenilta, J Crewlta ja Tommy Hillfigeriltä.

Ostosalueelta jatkoimme suoraan Santa Cruzin surffirannalle, joka edustaa yhdentyyppistä Kaliforniaa. Meri oli upea, mutta muuten paikka oli vähän liian sotkuinen minun makuuni. Takaisin Palo Altoon ajelimme tietä, joka kiemurteli metsän ja vuorten välissä. Meidän lisäksemme tiellä näkyi muutama muu auto. Taloja pilkotti sillä täällä, mutta tuntui silti aika yksinäiseltä. Olin kuvitellut Kalifornian tiheään asutuksi alueeksi, joten siltäkin osin ennakokäsitykseni olivat vääriä.


Illan viimeinen yllätys oli hotellimme vieressä sijaitseva ruokakauppa. Luulin meneväni tavalliseen markettiin, mutta kysymyksessä olikin gourmet-kauppa. Varsinkin vihannes- ja hedelmäosastot olivat valtavat, luomuruokavalikoima oli suurempi kuin tavallisen suomalaiskaupan koko tuoreruokapuoli. Rasvainen pikaruoka ei ole sittenkään kaikkien amerikkalaisten makuun!

If you go to San Francisco

Matkalaukut on pakattuna ja lentosukat jalassa. Pian olemme lentokoneessa matkalla Kaliforniaan.
Olen viime aikoina matkustellut sen verran harvakseen, että matkajännitys alkaa tuntua mahanpohjassa. Tyyni valtameri kuulostaa vielä aika etäiseltä.
Parin vuoden takainen loma USA:n itärannikolla on hyvässä muistissa. Tyylikäs Boston ja hyvinhoidetut pikkukaupungit vastasivat hyvin ennakko-odotuksiani. Keskilänessä vietin aikoinaan vuoden vaihto-oppilaana ja sopeuduin kohtuullisen hyvin amerikkalaisia perhearvoja vaalivaan elämäntapaan. Mutta länsirannikon bohemi ilmapiiri tuntuu haastavalta.
Onneksi Lina on jo totutellut Kalifornian elämänrytmiin. Turistille elämä on sentään pelkkää lomaa, ei opiskelupaineita tai tarvetta löytää uusia yhteistyökumppaneita.
Olen päättänyt, että käyn ainakin uimassa valtameressä, ajelen raitiovaunulla San Franciscossa, haistelen ilmaa punapuumetsässä ja maisteleln viinejä Napa Valleyssä.

Talot täynnä tarinoita

Edellisessä postauksessa haaveilin siitä, että Vaahteramäesta tulisi sukulais- ja ystäväpiirissäni tuttu talo. Tarkemmin ajateltuna Vaahteramäestä on jo syntynyt kymmeniä tarinoita, jotka liittyvät eri tavoin eri ihmisten elämäntarinoihin.

Opettelin digi-kamerani käyttöä ja näpsin kuvia Vaahteramäen rakennuksista. Tässä pikainen tutustumiskierros Vaahteramäen arkkitehtuuriin.
Ensimmäinen rakennus oli rannan huvimaja, joka valmistui kesällä 1996. Muistan, miten mieheni naputteli ikkunoita kotimme olohuoneessa. Järvenpuoleiset ikkunanpokat ovat nyt lahonneeet, joten pitää hankkia uudet ostoikkunat. Alkuvuosina huvimaja oli kaiken toiminnan keskipiste; juhannusjuhlia, märkiä uimapukuja ja kesäkahvit.

Seuraavaksi valmitui vaja. Mieheni osoitti yllättävää romanttisuutta taiteilemalla pistosahalla pienen sydämen huussin oveen.

Vähitellen pääsimme viettämään kesiä saunarakennukseen, johon kuuluu saunan lisäksi tupa, parvi ja verstas. En tiedä parempaa aamukahvipaikkaa kuin pikkutalon aurinkoinen veranta. Verstas on mieheni valtakuntaa; sinne en pääse ainakaan siivoamaan. Verstaalle on säilötty myös erilaisia isokokoisia lapsuusmuistoja, esimerkiksi kolmikerroksinen nukketalo ja lentokoneen mallinen mäkiauto.

Ensimmäisen kasvihuone rakennettiin vasta kiihkeän riidan jälkeen. Lina oli toivonut omaa puutarhaa, eikä kasvihuone vastannut lainkaan hänen puutarhaunelmiaan. Vaahteramäellä asui siihen aikaa hirvi, joka piti erityisesti herneistä ja kaikista muista viljelykasveista, jotka eivät kelvanneet jäniksille, myyrille tai linnuille. Totesimme, että kasvihuone oli ainoa mahdollisuus, jos halusimme satoa myös omaan suuhumme.

Ja sitten mieheni aloitti päätalon rakentamisen. Mansardikattoon, kuisteihin, erkkereihin ja parvekkeisiin on helppo ihastua, mutta niiden rakentaminen on ainakin yhden miehen vapaa-ajanharrastuksena hidasta hommaa. Minulle ja lapsille aikataulun venyminen sopi hyvin, sillä näin sain tutustua taloomme vähitellen, kaikessa rauhassa. Lapset taas kasvoivat aikusiksi ja saavat nyt itse päättää, milloin ja miten haluavat Vaahteramäellä aikaansa viettää.

Miten talosta tulee tuttu?

Laskin, että elämääni kuuluu enää vain muutama sellainen talo, jossa olen käynyt lapsuudestani lähtien. Siis niin, että tunnen talon ja siinä asuvat ihmiset.
Nyt on taas yksi tuttu talo vähemmän, sillä osallistuin eilen sukulaiseni hautajaisiin. Veteraanihautajaiset olivat erityisen juhlalliset, myös lämmin auringonpaiste tuntui erikoiselta. Minulla on sellainen mielikuva, että haudalla on aina kylmää tai sateista.

Olin hautajaismatkalla sisareni kanssa. Moottoritietä ajellessamme meillä oli hyvin aikaa kertailla lapsuusmuistojamme, vertailla sukukäsityksiämme ja arvailla, miten itse alamme vanhemmiten käyttäytyä. Päädyimme siihen, että sisarussarjamme ja meidän lapsemme (tällä hetkellä 18 henkilöä + tyttö- ja poikaystävät) ovat jo melkein uuden suvun alku.

Voi olla, että Vaahteramäestä tulee vielä jonkin sukupolven tuttu talo!

Mitä vanhemmaksi tulen sitä useammin ajattelen äitiäni

Vietin äitienpäivää maalla mieheni kanssa. Todennäköisesti tänä vuonna oli ensimmäinen kerta, kun en osallistunut äitienpäivän juhlintaan joko äitinä, tyttärenä tai lapsenlapsena. Lapset kyllä muistivat, vaikka viimeinen onnittelutekstari taisi tulla vasta puolenyön jälkeen.

Silitin ikkunaverhoja ja kuuntelin radiosta äitienpäiväohjelmaa. Joku mainitsi Märta Tikkasen kirjoittaman runon, jonka otsikko oli Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän muistutan äitiäni.

Toivoisin, että voisin sanoa niin. Olen kuitenkin jo nyt elänyt vanhemmaksi kuin äitini enkä ehkä muutenkaan muistuta äitiäni. Ainakin päällisin puolin äitini elämä oli aika erilaista kuin oma elämäni. Äitini oli siivouksen suhteen suurpiirteinen ja suorastaan inhosi silittämistä. Minun siivuousintoni taas periytyy suoraan äidinäidiltäni. Sen sijaan äitini teki hyvää kotiruokaa ja oli tunnettu hyvistä leipomuksistaan. Oma ruoanlaittoni on välttävää, kun taas Lina ja Daisy ovat jo nyt osoittautuneet monipuolisiksi ruokaihmisiksi.

Yhdessä suhteessa luulen kuitenkin muistuttavani äitiäni. Rakkaus omiin lapsiin, halu tukea ja kannustaa lapsia eteenpäin eri elämänvaiheissa ovat asioita, jotka olen omaksunut äidiltäni ja haluaisin siirtää suvussa eteenpäin.

Tästä tulikin syväluotaava postaus. Voi johtua siitä, että istun nyt ensimmäistä kertaa ihan konkreettisesti Vaahteramäen verannalla kirjoittamassa. (Kuvassa talon vasen pääty)

120 päivää kesää

Vappuaattona leimasin itseni ulos ja ilmoitin palaavani työpaikalle 1.9.2010 klo 8.30. Tuntui oudon kevyeltä, vaikka olin viime syksystä lähtien valmistautunut koko kesän kestävään vapaaseen.
-Tuliko sinulle burn-out? kysyi ystävättäreni mies. No, ei ole työuupumusta eikä mitään muutakaan kovin erikoista: ei viimeistelyvaiheessa olevaa väitöskirjaa, ei maailmanympärysmatkaa eikä hyväntekeväisyysprojektia.
Päätöksentekoani vauhditti se, että mieheni ilmoitti pitävänsä kaikki rästiin jääneet lomansa. Voisimme olla yhdessä Vaahteramäellä, viimeistellä sisustusta ja laittaa puutarhaa. Voisimme myös käydä San Fransicossa ja tuttavien luona Tartossa. Ja sitten voisimme aloittaa remontin uudessa kaupunkiasunnossa. Päättäväisen mieheni rinnalla vaikutan aikaansaamattomalta. En halua käyttää lomaani suorittamiseen, mutta vähän kyllä ajattelin pitää kirjaa siitä, mihin aikaani käytän.
Ainakin ensimmäiset lomapäivät ovat sujuneet touhutessa. Autoin Linaa pakkaamisessa (nyt Lina paistattelee jo Kaliforniana auringossa), pesin kaikki verhot, ikkunat ja piha-aidan(!), vein vanhat vaatteet Fidan kirpputorille, hoidin taloyhtiön asioita (yhtiökokusasiakirjoja, urakkatarjouksia yms), kävin etsimässä uutta mattoa (mutta ostin yhden kukan) ja vierailin sairaslomalla olevan ystävättäreni luona (katsoimme keskellä päivää DVD:ltä elokuvan!).

Olen ollut lomalla vasta kolme päivää, mutta tuntuu, että niihin on mahtunut jo aika paljon elämän syvintä olemusta.

Uusia alkuja

Minulla oli tänään erityinen lounastapaaminen mieheni kanssa. Myös Lina ja Daisy halusivat tulla mukaan. Tunnistin kaukaa mieheni, joka seisoi sovitussa paikassa, vaaleanpunaisen talon edessä. Hän avasi oven rappuun, ahtauduimme pieneen veräjähissiin ja ajoimme hissillä kuudenteen kerrokseen.
Mieheni oli ostanut asunnon omin päin. Pääsisin kuulemma katsomaan asuntoa vain, jos lupaisin olla arvostelematta. Olin lopulta aivan liian jännittynyt enkä osannut sen paremmin arvotella tai kehua mieheni päätöstä.
Lina ja Daisy sen sijaan näkivitä asunnossa menneiden vuosikymmenien charmia. Minä ajattelin vain asunnon tuoksua, joka muistutti lapsuuteni mummolaa. Lattian kulunut korkkimatto, kaasuhella ja eteisen komero tuoksuivat tutuilta, tosin asunto oli vieläkin vanhanaikaisempi kuin mummolani 1960-luvulla!
Kurkisitimme talon sisäpihalle. Siellä näkyi muutamia puita ja tyhjiä istutuslaatikoita. Kadulta kuului raitiovaunujen ääniä.
-Mennään nyt sitten syömään, totesi mieheni.
Söimme salaattia ja kiusausta, mutta muistelin mielessäni mummolan keittiötä, lihakeittoa ja Elannon banaanileivoksia.

Viilin tyyni pinta

Muistelen lukeneeni Sinikka Nopolan kertomuksen naisesta, joka toivoi elämänsä olevan selkeää ja tasaista kuin viilin tyyni pinta. Tunnistan hyvin tämän ehjän elämän kaipuun, vaikka elämässäni ei ole kovin silmiinpistäviä säröjä. Perheessäni on hyvät välit, minulla on ystäviä, käyn säännöllisesti töissä ja jumpassa, pidän kotini siistinä enkä näytä erityisen hompsuiselta.

Sisäinen tyyneyteni saattaa kuitenkin järkkyä pienistäkin vastoinkäymisistä. Vielä pahempaa on se, että yllättävät käytännön ongelmat lamaannuttavat toimintakykyni. Uutta vuotta on kulunut vasta reilu kuukausi, ja tyyni pintani on sekoittunut ja säröillyt useampaan otteeseen. Kun yläkerran kylpyammeen vesi valui alakerran eteisen lattialle, halusin sulkea ulko-oven ja lähteä kävelylle. Ja kun kolme viikkoa vanha autoni hyytyi kolmenkymmenen kilometrin päähän kodistamme, halusin vain nukkua sohvalla viltin alla.

Kunnollisuuteni sai kolahduksen, kun kodistamme ei löytynyt autokaupan edellyttämää rekisteriotteen ilmoitusosaa. ( En ole ikinä edes kuullut mistään ilmoitusosasta. Tosin en ole ostanut tai myynyt autoa viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen.) Omat verkkopankkitunnukset hankin vasta viime viikolla. Sitä ennen oli elänyt täysin väärin käyttämällä mieheni verkkopankkitunnuksia. (Mutta vain yhden kerran!).

Mistä oikein tulee niitä kunnollisia kansalaisia, jotka jaksavat ja viitsivät huolehtia kaikista oman elämän ja yhteiskunnan velvoitteista? Minulla on ollut viime viikkoina ihan riittävästi tekemistä oman pihan lumitöissä!

Joulukuusi viedään pois, pois,pois

Pari postausta taaksepäin kehuin olevani hyvinkin joustava joulutraditioineni suheen. Nyt mukautumiskykyni joutuu testiin.

Tämän vuoden mahtijoulukuusi tuntuu nimitäin salpaavan hengitykseni. Myös silmät ovat punaiset ja turvoksissa. Tulen huonovointiseksi jo pelkästä kuusen tuoksusta.

Ajattelin, että kuusi saisi olla paikallaan siihen asti, kun korealaisvieraamme saapuu. Lennon piti aluperin olla täällä tiistaina kello 16 aikoihin. Sitten lumipyry sotki kaikki aikataulut, ja vieraamme saapui vasta aikaisin keskiviikkoaamuna. Ehdin vaihtaa hänen kanssaan vain muutaman sanan ennen töihinlähtöäni. Sen verran kuitenkin, että kuulin joulukuustamme koskevat kehut. Koreassa ei ole koskaan aitoja joulukuusia, sillä alueella ei kasva kuusipuita.
- Todellla hienoa, kun on oikea joulukuusi!

Mietin nyt vielä vähän, ehkä jatkan allergialääkitystä vielä muutamia päiviä ja vien joulukuusen pois vasta tapaninpäivän jälkeen.

Kolme yötä jouluun

Joulukortit on nyt lähetetty. Tosin eilen illalla tein viimeiset joulutervehdykset työtovereille annettavaksi. Sain vielä uuden kortti-ideankin: viimeiset joulupalloaiheiset kortit koristelin paljeteilla, kimalleliimalla, metallilangalla ja pienellä rusetilla (eikä sitten muuta!).

Viime postauksessa väitin, että joulukorttien lähettämisen jälkeen jouluvalmisteluni ovat ohi. Unohdin aivan, että joulukuusen koristaminen on toinen joulunajan tärkeistä projekteistani.

Tänä vuonna toimme joulukuusen sisään poikkeuksellisen aikaisin, sillä halusimme hoitaa sotkun pois alta ennen korealaisvieraamme tuloa. Kuusi on yli kolmimetrinen ja muutenkin poikkeuksellisen muhkea (varmasti all time high). Todennäköisesti saan ripustaa kuuseen kaikki joulukoristeeni, ja siltikin näyttää keskeneräiseltä. Olen saanut Puolassa asuneelta sisareltani laatikoittain valkoisia, joulunpunaisia, burgundinpunaisia ja sinisiä lasipalloja. Yleensä valitsen jonkin tietyn väriteeman (esim. puna-kulta tai puna-valko tai sininen), mutta tämän vuoden jättikuuseen ripustan varmaan koko pallovalikoimani.

Kynttilöiden ja joulupallojen lisäksi kuuseeni tulee kultalametta ja noin kilo karamelleja. Jo vuosia sitten käsitin, että karamellit kuuluvat joulukuuseeni. Perinne tulee lapsuudestani, jolloin mummoni tuli kaupungista joulunviettoon ja toi mukanaan leivoslaatikollisen suklaakäpyjä, joulupukkeja tai suklaapalloja, joiden sisällä helisi sormus (yleensä). Tosin enää en halua kuuseeni suklaafiguureita, sillä en usko niiden maistuvan hyvältä. Sen sijaan hankin Fazerin karamelleja: sinisävyisessä joulukuusessa käytän Fazerin sinisiä suklaamakeisia tai Kis-Kis –karkkeja. Punakultaiseen kuusen koristeita ovat Juliat ja Omarit ja punavalkoisina jouluina ripustan kuuseen Marianneja.

Pidän erityisen paljon joulunaluspäivistä. Ystävättäreni vierailu muutama päivä ennen joulua on lähes yhtä tärkeä osa joulunviettoani kuin perheen yhteinen joulupäivällinen tai jouluaaton kahvit siskoni luona tai tapaninpäivän kyläily veljeni perheessä. Odotan myös tätä iltaa, sillä Lina on kutsunut kylään ”kolme yötä jouluun” -juhlan merkeissä.

Dreaming of Christmas with every Christmas Card I write

Joulukorttini ovat edelleen vaiheessa, vaikka korttitarvikkeet ovat olleet levällään olohuoneen pöydällä jo viikkoja. Joulukuun alun optimismi ja seesteisyys ovat hävinneet, kun yritän pitää kirjaa siitä, kenelle kuuluu lähettää joulukortti ja/tai myöhästynyt kiitoskortti ja/tai valokuva. Oikeanväriset pahvit loppuivat kesken samoin kiitoskortin nyöri. Osa osoitteista on hukassa.

Haluaisin kirjoittaa henkilökohtaisia tervehdyksiä, mutta päädyn kiireessäni toivottamaan kaikille ”Jouluiloa ja Onnellista Uutta Vuotta”. Vielä puuttuu kaksikymmentä korttia!

Lätkiessäni kortteja kokoon muistan ystäväni kommentin muutamien vuosien takaa. Ystäväni totesi, että on hyvä, kun minulla on aikaa askarrella kortteja, hänen aikansa ei millään riittäisi korttien tekemiseen. Melkein yhtä kannustava oli työtoverini, joka ihmetteli, miksi olin tehnyt kortteja niin myöhään illalla.
-Liittyykö siihen jokin erityinen tunnelma?

Korttien lähettämisen jälkeen joulustressi helpottaa, sillä joululahjojen ja jouluruokien suhteen perheemme traditiot ovat hyvin joustavat. Perinteisiä jouluruokia meillä ei juurikaan syödä, ja lahoja ostamme vain nimeksi. Yritän välillä tarkoituksellisesti muuttaa joulun traditioita niin, ettei joulu olisi vain tiettyjen rituaalien suorittamista: jotain voi jättää välillä pois ja jotain tehdä eri tavalla. (Taidankin ostaa puuttuvat joulukortit kaupasta!)

Täksi jouluksi on jo tiedossa jotain erityistä, sillä saamme jouluvieraan kaukaa Etelä-Koreasta

Jouluiloja

En ole yleensä kova askartelemaan, mutta aina joulun alla löydän itseni näpertämässä joulutervehdyksiä. Haluan tehdä joka joulu vähän erilaisia kortteja, mutta en viitsi suunnitella korttiprojektia etukäteen. Vain kerran olen saanut toimeksi lähettää lapsista joulukuvan.

Joulukorteissani on muutamia perusteemoja, joita sitten varioin eri tavoin. Esimerkiksi joulukuuset ja piparkakut kuuluvat suosikkiaiheisiini. Viime vuosina olen ollut ihastunut pakettikorttikokoon. Pari vuotta sitten joulukorttini muistuttivat kirjanmerkkejä. Koristelussa käytiin Ciceley Mary Barkerin ihania Flower Fairies -kiiltokuvia ja väreihin sopivia silkkinauhoja. Kortit olivat minusta kauniita kuin karamellit (tosin eivät mitenkään erityisen jouluisia!)

Tänä vuonna osa korteista on taas joulukuusiaiheisia. Täysin uutta aluevaltausta edustavat lumiukot. Teen myös joitakin kortteja "kierrätysperiaattella", eli leikkaan vanhoita korteista osia ja yhdistelen niitä uudella tavalla. Korttiurakkani on on tällä kertaa normaalia suurempi, sillä lähetän joulutervehdyksen mukana myös puolitoista vuotta sitten ylioppilaaksi päässeen poikani kiitoskortit, jotka jäivät aikoinaan lähettämättä! (Tarkemmin sanottuna poikani ei edes käynyt ylioppilaskuvassa.) Kiitoskorttien pohjat tilasin Moo card -palvelusta, joka toimi loistavasti.

Suosittelen joulukorttien askartelua hyvänä harjoituksena kaikille "ei-niin-kovin-luoville" henkilöille. Käsillä tekeminen inspiroi; itse ainakin haluan kokeilla erilaisia väriyhdistelmiä ja sommitelmia senkin jälkeen, kun olen jo löytänyt mielestäni hyvän vaihtoehdon.

Eilen illalla värkkäsin kortteja vielä puolenyön jälkeen. Totesin, että vanhana voin hyvinkin viidyttää itsenäni päiväkaudet paperinpaloja leikkaamalla ja liimaamalla.

Mitä tapahtui Alisonille?

En ole kirjautunut Facebookiin, joten en seuraa reaaliajassa ystävieni tai tuttavieni elämää. Olen tosin huomannut, että ihmisten elämäntilanteiden päivittäminen netistä löytyvien vihjeiden avulla on aika koukuttavaa. Joskus innostun etsimään netistä henkilöitä, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä vuosikausiin.

Varsinkin Amerikassa viettämäni vaihto-oppilasvuosi tuottaa yllättävää materiaalia. Kävin vähän aikaa sitten amerikkalaisen kotikaupunkini nettisivuille. Sivuilla kehuttiin kaupungin yhteistä itsenäisyyspäiväjuhlaa, jossa on ollut esiintymässä mm. Alison LaPlaca.

Muistin heti kouluvuodestani kauniin Alisonin, joten en malttanut olla tarkistamatta Alisonin myöhempiä elämänvaiheita. Google-haun perusteella selvisi heti, että Alisonista oli tullut Hollywood-näyttelijätär. Wikipedia osasi kertoa Alisonin menestyksestä minulle tuntemattomissa sitcom-sarjoissa (Duet ja Open House). Alison näyttää piipahtelevn myös esim. Teho-osastossa, Friendsissä ja Täydellisissä naisissa.

Alisonin elämänkertatiedoissa mainitaan ”high-school sweetheart” Joe Lando, ja minun oli tietysti pakko googlata Joenkin tiedot. Myös Joen tie oli vienyt Hollywoodin. Joe näytteli miespääosaa mm. Tohtori tuli kaupunkiin –nimisessä sarjassa, jota on varmaan esitetty Suomessakin. Komea Joe oli myös päässyt 90-luvulla People-lehden listoille maailman kauniimpien ihmisten joukkoon!

Minusta on kehittymässä aika hyvä nettinuuskija. Vanhan dettini kuvia en kuitenkaan löytänyt. Myytävänä olevan talon kuvan sentään löysin sekä kutsun tyttären Bat Mitsva –juhlaan.

Blogiarkea

Seuraamani blogit liittyvät etupäässä yksittäisten ihmisten arkeen. Käyn katsomassa bloginpitäjien ruokavinkkejä, seuraan nettituttavieni sisustus- tai remonttiprojektien edistymistä tai tarkistan, miltä lapselle neulottu villatakki näyttää valmiina. Käyn myös säännöllisesti ihailemassa korublogia. Suosikkilistallani on lisäksi muutama blogi, joissa otetaan reippaasti kantaa arkielämän epäkohtiin.

Tosielämässä olen sosiaalinen, mutta blogeissa olen omaksunut hiljaisen tarkkailijan roolin. Ystävällinen keskustelunavaus sujuu mielestäni livetilanteissa helposti, mutta nettikommentteihin en saa samaa myönteistä sävyä, ilmain että tekstit vaikuttaisivat ylimakeilta ja pinnallisilta.

Blogikommentointi näyttää jostain syystä painottuvan ääripäihin, toisaalta kommentit ovat yltiöpositiivista hymistelyä, toisaalta jotkut kommentit tuntuvat suhteettoman kitkeriltä, jos kysymys on jonkun ihmisen omasta harrastusblogista. Enkä lähden seuraavaksi blogikierrokselle ja opettelen hyvää ja rakentavaa palautteen antamista.

Itse sain muuten aikoinaan aika tyrmäävää palautetta, kun esitin ideani Vaahteramäen sivuista. Kävin 1990-luvun puolivälissä tietotekniikkakurssia, johon kuului myös HTML-kielen opetusta. Siihen aikaan puhuttiin vielä kotisivuista.

Saimme tehtäväksi suunnitella johonkin asiaan liittyvät kotisivut, ja minä tein harjoitustyönäni Vaahteramäki-sivuston. Sivustolla oli omat osiot ruokaresepteille, rakennusprojekteille ja valokuville. Ideani oli, että vierailija pääsisi tavallaan seuraamaan Vaahteramäen arkea. Kun esitin työni muille opiskelijoille, halusi kurssin (kärkässanainen) mielipidejohtaja heti alkuun korjata väärinymmärrykseni. Kotisivu on ainoastaan tekninen nimitys, kotisivujen tarkoituksena ei ole suinkaan esitellä omaa kotiaan!

En pidä itseäni suurena visionäärinä, mutta kotisivujen kohdalla olin edelläkävijä ( ja oikeassa!)

Julie & Julia ja Julietan kana

Päätimme Daisyn kanssa lähteä elokuviin. Mielemme teki jotain kevyttä ja helposti sulavaa, joten päädyimme katsomaa Julien ja Julian kokkausta.

Julie & Julia –elokuva perustuu tositarinoihin. Elokuvassa seurataan 1950-luvulla amerikkalaista Julia Childia, jonka kirjoittama Ranskalaisen keittiön salaisuudet on yksi Amerikan kuuluisimmista keittokirjoista. Persoonallinen Julia Child esiintyi myös tv-kokkina.

Elokuvan toinen tarina sijoittuu 2000-luvun alkuun, kun työssään turhautunut Julie Powell löytää Julia Childin keittokirjan ja päättää kokeilla vuoden aikana läpi kirjan kaikki 524 reseptiä. Julie pitää kokkauskokeiluistaan blogia, josta tulee erittäin suosittu. Lopulta Juliesta tulee kirjailija, jonka teoksesta tehdään elokuva (Julie & Julia!).

Elokuva oli vähän liian makea minun makuuni. Tosin Meryl Streepin näyttelijäntyö jätti hyvän maun suuhun.

Jollain tasolla elokuva kuitenkin inspiroi. Muistin nimittäin, että olen itsekin ollut mukana tekemässä ranskalaista keittokirjaa. Keittokirjailijaksi päädyin, kun tulin myöhässä tyttäreni leirikouluiltaan ja lupauduin hätäpäissäni keittokirjatiimiin. Oma osuuteni keittokirjaprojektissa käsitti melkein kaikki muut työvaiheet, paitsi itse reseptien tuottaminen oli enemmän ruoanlaitosta kiinnostuneiden vanhempien tehtävä. Kirjasin sen sijaan ruokavinkkejä vuoden jokaiselle päivälle, keksin uusia, ruoka-aiheisia sananlaskuja ja vastasin kirjan painamisesta (noin 22000 kopioarkkia).

Julien esimerkin innoittamana päätin kokeilla ranskalaisteta keittokirjastani löytynyttä Julietan kanaa. Ohjeen mukaan kanan rintafileet maustetaan suolalla ja valkopippurilla, fileet paistetaan ja lopuksi haudutetaan kermakastikkeessa, johon on lisätty Dijon-sinappia ja nippu tuoretta basilikaa. Lopputulos ei ollut aivan niin maukas, kun olisin raaka-aineiden perusteella kuvitellut, mutta maistui kyllä koko perheelle.

Leirikoulukeittokirjan tekeminen tuntui aikoinaan raskaalta. Nyt ruokavinkit ja sananlaskut hymyilyttivät. Parempi syödä myöhään kuin ei milloinkaan pitää minusta edelleenkin paikkansa.

Mielikuvamatka punapuumetsän yläpuolella

En ole koskaan kokenut kovaa kaipuuta nuoruuteen. Nuoruuteni oli sen verran epävarmaa ja surullistakin aikaa, että tasainen aikuisuus tuntuu hyvältä. Olen sitä paitsi naimisissa nuoruudenrakkauteni kanssa, joten en haikaile nuoruudesta edes vanhoja ihastuksia.

Viime viikonloppuna sattui kuitenkin sellainen kombinaatio, joka naksautti auki jonkin muistilukon. Nuoruus ja Amerikka on nimittäin yhdistelmä, joka sai sukat pyörimään jaloissa. 17-vuotiaana vietetty vaihto-oppilasvuosi on säilötty muistiini nuoruuden kiihkeydellä, ja vielä muistoissakin maistuu nuoruuden into.

Konkreettisen sysäyksen aikamatkaani antoi Lina, joka lähti viime viikolla opiskelujen merkeissä USA:han. Lina kuvaili ensikokemuksiaan Kaliforniasta sanoilla lämmin, ystävällinen ja taianomainen. Matka oli vasta alussa, mutta jo välilaskun aikana Lina oli tutustunut ensimmäiseen iloisesti hymyilevään jenkkiin. Puhelias matkaseuralainen oli lopulta antanut äitinsä puhelinnumeron hätätilanteita varten ja esittänyt kutsun lenolle punapuumetsien yläpuolelle. Lentokapteeni-isä voisi kuulemma tällaisen lennätyksen järjestää.

Mukavia matkaseuralaisia, ystävällistä huolenpitoa ja yllättäviä tarjouksia! Saattaa hyvin olla, että matkaseuralainen puheli vain lämpimikseen (en usko, että Lina otti tarjousta kovin tosissaan). Silti toivoisin, että aikuiselämäänkin mahtuisi tällaisia tapaamisia.

Joskus olisi mukava nousta arjen yläpuolle ja katsoa alas punapuumetsään!