Joukon edessä

Setäni opetti meille 90-luvun alussa ”Minä kaipaan Espalle takaisin” – laulun, joka pikkutytön päähän tarttui paremmin kuin Ultra Bra. ”Ylioppilas paremman työpaikan saa, valkoisen lakkinsa myötä ” hoilotin lapsena ja surin vähän yönakkeja kuumentavan priimuksen puolesta. Muu semantiikka jäi huomaamatta. ”Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin,/ tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto” oli myös suosikkejani. Tuohon aikaan en tiennyt mitään kommunismista, taistolaisuudesta tai pioneereista. Laulu sopi kimeällä lapsen äänelle, sanat olivat riemukkaan hassuja ja rytmi rouheva.
Pitkään aikaan en yhdistänyt mielestäni oikeudenmukaisuudesta ja yksilöllisyydestä kertovaa suihkulauluani kommunismiin. Vasta kun Stalinin hirmuteoista kerrottiin historiantunneilla säikähdin. Olinko piilokommari? Pitäisikö minun olla ylpeä Neuvostoliiton kolhooseista ja tuhansista tapetuista? Sinikka Sokka sai jäädä.

SKP:n jäsentä minusta ei koskaan tullut, mutta pikkuhiljaa hyväksyin KOM-teatterin veisut takaisin yksinlauluohjelmistooni. Työväenlauluja, Leniniä ja Che Guevaraa oli pöyhitty niin, että tunsin vapautuneeni historian painosta. Paljastui myös, että olivathan Seljan tytötkin, yhdet kirjalapsuuteni lempisisaruksista, taistelleet Chilen puolesta. 70-luvun vasemmistolaisuus sai mielessäni varovaisesti vaaleanpunaisen sädekehän.
Minulle työväenlaulut eivät ole politiikkaa. Ihailen niiden uhmakkuutta ja iskua, suorien rivien huutoa. Itselläni ei kuitenkaan ole minkäänlaista henkilökohtaista sidettä 70-luvulle, olen puhtaasti 90-luvun lapsi. Siksi suhtaudun levyihini lempeästi. Minusta on ihanaa, että Aulikki Oksanen ei hyväksy pehmeää myötätuntoa, ei kukkaishippivoimin taistelemista. Hän ei arastele sanoa veri ja vääryys, pilkata puolueettomia humanisteja, tai antaa pappien kuulla kunniaansa. Aikanaan Aulikki olisi voinut olla teloittamassa Marie Antoinettea, nyt hän vain toteaa, etteivät Biafran lasten vatsat suudelmista tai leivoksista täyty.

Minun sukupolvelleni laulut aukeavat uudella tavalla. Ajan kuluessa on esimerkiksi ”Kenen joukoissa seisot” mielessäni muuttunut pehmeämmäksi. Vappuviikonloppuna meillä soi Kaj Chydeniuksen kauneimmat rakkauslaulut (suosikkeina Ei puolikasta, Jäähyväiset ja Puhu minulle rakkaudesta) sekä KOM-teatterin 35-vuotiskokoelma. Viime syksynä ostettu Kenen joukoissa seisot dokumenttikin odottaa katsomista. 1970-luvun osallistuva taide jatkaa elämäänsä lauluina, musikaaleina, iskulauseina ja sitaatteina. Välillä aulaa imuroidessani kajautan tangon kapitalismin ja fasismin suhteesta, muistaakseni.