Miten talosta tulee tuttu?

Laskin, että elämääni kuuluu enää vain muutama sellainen talo, jossa olen käynyt lapsuudestani lähtien. Siis niin, että tunnen talon ja siinä asuvat ihmiset.
Nyt on taas yksi tuttu talo vähemmän, sillä osallistuin eilen sukulaiseni hautajaisiin. Veteraanihautajaiset olivat erityisen juhlalliset, myös lämmin auringonpaiste tuntui erikoiselta. Minulla on sellainen mielikuva, että haudalla on aina kylmää tai sateista.

Olin hautajaismatkalla sisareni kanssa. Moottoritietä ajellessamme meillä oli hyvin aikaa kertailla lapsuusmuistojamme, vertailla sukukäsityksiämme ja arvailla, miten itse alamme vanhemmiten käyttäytyä. Päädyimme siihen, että sisarussarjamme ja meidän lapsemme (tällä hetkellä 18 henkilöä + tyttö- ja poikaystävät) ovat jo melkein uuden suvun alku.

Voi olla, että Vaahteramäestä tulee vielä jonkin sukupolven tuttu talo!

Mitä vanhemmaksi tulen sitä useammin ajattelen äitiäni

Vietin äitienpäivää maalla mieheni kanssa. Todennäköisesti tänä vuonna oli ensimmäinen kerta, kun en osallistunut äitienpäivän juhlintaan joko äitinä, tyttärenä tai lapsenlapsena. Lapset kyllä muistivat, vaikka viimeinen onnittelutekstari taisi tulla vasta puolenyön jälkeen.

Silitin ikkunaverhoja ja kuuntelin radiosta äitienpäiväohjelmaa. Joku mainitsi Märta Tikkasen kirjoittaman runon, jonka otsikko oli Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän muistutan äitiäni.

Toivoisin, että voisin sanoa niin. Olen kuitenkin jo nyt elänyt vanhemmaksi kuin äitini enkä ehkä muutenkaan muistuta äitiäni. Ainakin päällisin puolin äitini elämä oli aika erilaista kuin oma elämäni. Äitini oli siivouksen suhteen suurpiirteinen ja suorastaan inhosi silittämistä. Minun siivuousintoni taas periytyy suoraan äidinäidiltäni. Sen sijaan äitini teki hyvää kotiruokaa ja oli tunnettu hyvistä leipomuksistaan. Oma ruoanlaittoni on välttävää, kun taas Lina ja Daisy ovat jo nyt osoittautuneet monipuolisiksi ruokaihmisiksi.

Yhdessä suhteessa luulen kuitenkin muistuttavani äitiäni. Rakkaus omiin lapsiin, halu tukea ja kannustaa lapsia eteenpäin eri elämänvaiheissa ovat asioita, jotka olen omaksunut äidiltäni ja haluaisin siirtää suvussa eteenpäin.

Tästä tulikin syväluotaava postaus. Voi johtua siitä, että istun nyt ensimmäistä kertaa ihan konkreettisesti Vaahteramäen verannalla kirjoittamassa. (Kuvassa talon vasen pääty)

120 päivää kesää

Vappuaattona leimasin itseni ulos ja ilmoitin palaavani työpaikalle 1.9.2010 klo 8.30. Tuntui oudon kevyeltä, vaikka olin viime syksystä lähtien valmistautunut koko kesän kestävään vapaaseen.
-Tuliko sinulle burn-out? kysyi ystävättäreni mies. No, ei ole työuupumusta eikä mitään muutakaan kovin erikoista: ei viimeistelyvaiheessa olevaa väitöskirjaa, ei maailmanympärysmatkaa eikä hyväntekeväisyysprojektia.
Päätöksentekoani vauhditti se, että mieheni ilmoitti pitävänsä kaikki rästiin jääneet lomansa. Voisimme olla yhdessä Vaahteramäellä, viimeistellä sisustusta ja laittaa puutarhaa. Voisimme myös käydä San Fransicossa ja tuttavien luona Tartossa. Ja sitten voisimme aloittaa remontin uudessa kaupunkiasunnossa. Päättäväisen mieheni rinnalla vaikutan aikaansaamattomalta. En halua käyttää lomaani suorittamiseen, mutta vähän kyllä ajattelin pitää kirjaa siitä, mihin aikaani käytän.
Ainakin ensimmäiset lomapäivät ovat sujuneet touhutessa. Autoin Linaa pakkaamisessa (nyt Lina paistattelee jo Kaliforniana auringossa), pesin kaikki verhot, ikkunat ja piha-aidan(!), vein vanhat vaatteet Fidan kirpputorille, hoidin taloyhtiön asioita (yhtiökokusasiakirjoja, urakkatarjouksia yms), kävin etsimässä uutta mattoa (mutta ostin yhden kukan) ja vierailin sairaslomalla olevan ystävättäreni luona (katsoimme keskellä päivää DVD:ltä elokuvan!).

Olen ollut lomalla vasta kolme päivää, mutta tuntuu, että niihin on mahtunut jo aika paljon elämän syvintä olemusta.