Vastavälejä

Olen paikantanut jatkuvan värikartta kirjoittelun lähteen.

Pienenä äiti piirsi meille ison ympyrän paperille. Ympyrä jaoteltiin neliöihin ja tehtävänä oli värittää yksittäiset neliöt itseään miellyttävällä tavalla. Joskus syntyi syysvärit, toisinaan sirkusympyrä. Nelivuotiaana tarkoituksena oli kai opetella pysymään rajojen sisällä ja toisaalta, äidin kannalta, välttää ainaisia "mitä mä piirtäisiiin" kyselyitä. Samalla kuitenkin tuli harjoiteltua värien yhdistelyä ja käyttöä.

Uusin ihastukseni on palvelu, joka luo tasapainoisia väripaletteja olemassa olevien kuvien perusteella. Choose a file - kohtaan valitaan omalta koneelta valokuva. Painamalla create palvelu luo viidentoista värin sarjan. Vanhoista kuvista löytyy vinkeitä yhdistelmiä, sillä aivan suoraan tai summamutikassa värejä ei kuvista poimita.

Melkein kuin muotiblogi

Seuraan pariakymmentä muotiblogia Suomesta ja ulkomailta. Lateksilegginssi - ja trikootunikakerroksen alta muotiblogeista löytyy monia tasoja.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkeli Muotitytöt lähestyi muotiblogeja lähinnä kulutusilmiönä. Itseäni olisi kiinnostanut myös niiden pohtiminen sosiaalisena vuorovaikutuksena. Muotiblogit tuntuvat mahdollistavan aiempaa omaperäisemmän pukeutumisen. Shortsien ja sukkahousujen yhdistäminen ei tunnu pöljältä, vaikka joku kadulla pitkään katsoisikin, sillä takana on koko nettiyhteisön hyväksyntä . Itsekin olen tänä syksynä pukenut ja yhdistellyt vaatteita vanhasta poikkeavilla tavoilla - meidän perheessä on syntynyt uusi sanonta, ”olet melkein kuin muotiblogista”.

Ylä-asteikäisenä olisin ollut kiitollinen muotiblogien tarkkasilmäisistä trendivinkeistä. Voguen huippumuodin perään huokailun sijaan olisin mielelläni käärinyt farkut tietyllä tavalla ja tiennyt varmasti olevani muodikas, no, ainakin blogipiireissä. Toisaalta nykyisin osaan jo ennakoida miten lyhytikäisiä leimahduksia trendit saattavat olla. Kaikkeen ei tarvitse ehtiä mukaan. Silti luen muotiblogeja tyytyväisenä. Enää ei muoti yllätä minua takki auki.

Aftonbladetin muotiblogi Hotspotia seuraan erityisesti veikeiden vaatekollaasien takia (pukeutuisinko tänään kuin Charleston girl vai kuitenkin Bonnie & Clyde tyyliin). Suomalaisista pidän erityisesti Piksistä Tyylitaivaassa, Colour Me:n Iasta sekä Väärän Dikotomian Rannasta.

Paistetut vihreät tomaatit

Vaahteramäen tomaattisato ei tänä vuonna ehtinyt kypsyä, vaan suuri osa tomaateista jäi vihreäksi. Tavallisesti poimin vain punaiset tomaatit, mutta tänään keräsin talteen myös vihreät raakileet. En usko, että vihreät tomaatit päätyvät säilykepurkkeihin tai paistinpannulle, mutta pidän niitä vähän aikaa ilokseni keittiössä. Sitä paitsi vihreissä tomaateissa on ihana tuoksu.

Äkillinen innostukseni vihreisiin tomaatteihin johtuu Paistetut vihreät tomaatit –elokuvasta, joka tuli televisiosta viime perjantaina. Näin elokuvan ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten elokuvateatterissa ja pari kertaa olen katsonut sen videolta. Paistetut vihreät tomaatit kuuluu ehdottomasti suosikkielokuvieni listalle.

Paistetut vihreät tomaatit on elokuva selviytymisestä. Elokuva käsittelee mm. näitä teemoja:
Lapsen suru
Perheenjäsenten välinen rakkaus
Naisten välien ystävyys/rakkaus
Perheväkivalta
Avioliiton alakulo
Keski-iän kriisi ”when you are too old to be young and too young to be old”
Rotujen välien tasa-arvo ja ystävyys
Yhteisvastuu ja yhteisöllisyys
Vanhuksen yksinäisyys
Eri-ikäisten ihmisten kyky solmia ystävyyssuhteista
Vastoinkäymisten yli pääseminen
Elämän tarkoituksen löytäminen

Pidän Paistetuista vihreistä tomaateista, koska elokuvassa maistuu yhtä aikaa elämän makeus ja haikeus. Oma elämänkokemukseni karttuessa huomaan, että eri katselukerroilla ymmärrän asioita eri tavoilla. En esimerkiksi kolmikymppisenä naisena tuntenut syvällistä sisaruutta vaihdevuosissa olevaa päähenkilöä kohtaan. Mutta nyt kun kuopukseni alkaa olla armeijaiässä, on asenteeni muuttunut. Alkuun vierastin vähän myös määrätietoisuutta, jolla vanhus kietoi epävarmaa perheenäitiä pauloihinsa. Nyt osaan hyvinkin kuvitella, että istun vanhana mummuna palvelutalon käytävällä ja yritän löytää itselleni ystävää toisten vierailijoista.

Nyt ei niiata

Olen sitä sukupolvea, joka on tottunut niiaamaan. Lapsuudessani oli itsestään selvää, että pikkutytöt niiasivat kiittäessään tai tervehtiessään aikuisia.
-Sinähän niiasit lapsena aina, vaikka olisit tullut suksilla vastaa, muisteli lapsuudenystäväni äiti muutamia vuosia sitten.
Hänen muistikuvansa on varmaan oikea, sillä äitini lisäksi samassa pihapiirissä asuva kummitätini piti huolta siitä, ettei niiaaminen unohtunut.

Vasta kun nuorena naisena hain ensimmäisiä työpaikkojani, aloin pitää niiaamista kiusallisena.
-Nyt ei niiata, hoin mielessäni ennen työpaikkahaastatteluja. Halusin antaa itsestäni varman ja ammattimaisen kuvan, johon niiaaminen ei mielestäni sopinut.
Nykyään en enää mieti niiaamista. Joissain erityisen juhlallisissa tilanteissa saatan vieläkin huomaamattani niiata.

Olen voinut pitää niiaamista joskus nolona, mutta en koskaan ole liittänyt niiaamiseen mitään nöyristelevää. Olikin hämmästynyt, kun luin heinäkuun Gloriasta Kirsi Pihan kolumnin, jossa hän piti tyttöjen niiaamista turhanaikaisena sievistelynä. Pihan mielestä niiaaminen ei kuulu nykyaikaiseen kohteliaisuuteen. Pikkutytöt pitää opettaa tasa-arvoisiksi, jolloin niiaaminen ja söpöily pitää unohtaa saman tien.

Minusta tyttöjen niiaamisessa ja poikien kumartamisessa ei ole mitään erityisiä nöyryyden aste-eroja, eikä niiaaminen tässä suhteessa haittaa tasa-arvoa. En näe liioin mitään kyseenalaista siinä, että lapsilla ja aikuisilla on erilaiset kohteliaisuussäännöt.

Selkeät säännöt vahvistavat mielestäni lapsen asemaa. En koskaan lapsena epäröinyt niiata ja tervehtiä tuttuja aikuisia kadulla, koska tiesin kohteliaisuussääntöjen sitovan myös aikuisia. Nykyään tunnen heti erityistä aikuisen vastuuta, jos tuttu lapsi niiaa tai kumartaa.